Voimani ovat palanneet ja jaksan taas kiinnostua maailman menosta ja melskeestä, mutta koville se jossain vaiheessa otti. Eräänlainen taisteluväsymys iski juuri kun sain todella hyviä terveyttäni koskevia uutisia. Kasvain maksassani joka toukokuussa oli kooltaan 7x2 cm oli hoitojen tuloksena pienentynyt niin  että oli enään 2x1 cm, minun olisi pitänyt hihkua riemusta, mutta en jaksanut, totaalinen väsymys oli iskenyt. Eihän se sinänsä ihme ole, olenhan taistellut syöpää vastaan nyt kaksi ja puoli vuotta ja tämä oli ensimmäinen notkadus jolloin en jaksanut vastata tähän mitenkään. Pari viikoa meni kömpiessäni jaloilleni ja tajuttuani miten hyvin asiani olivat, myös iloita tilanteestani.

  Nyt aurinko paistaa jälleen ja pidän huolen, että en enään pääse niin uupumaan, jos se vain on minun vallassani. Minusta kyllä tuntuu etten olisi voinut tuota uupumista mitenkään oikein estääkkään, voimani vain olivat niin loppu.

  Ystävät ja veljet ovat iloinneet minunkin edestäni ja se kai minut lopulta ravistelikin hereille, he ovat olleet uskollisesti rinnallani, niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä ja heistä olen Luojalleni kiitollinen. Poikani tietysti on lähinnä ja ehkä ollut eniten huolissaan, enemmän kuin minä itsekkään. Nyt hänkin ehkä uskaltaa jo varovaisesti luottaa  siihen, että paranen tästä vielä. Minua hoitava lääkäri kyllä sanoi, ettei levinneestä rintasyövästä parannuta, mutta minä olen niin jääräpäinen , että olen päättänyt parantua, kyllä lääkäritkin voivat olla joskus väärässä.

  Kolme veritulppaa vasemassa jalassa, vain tekevät kiusaa, niin että liikkuminen on  vielä aika hankalaa, mutta olen päättänyt olla kesällä humppakunnossa, niin että eiköhän sekin ala kohta  sujua, lyhyin askelin ja hitaasti, mutta kumminkin. Enemmän noista veritulpista on koko ajan ollut riesaa kuin syövästä. Odottelen tässä juuri kotisairaanhoitajaa joka tulee pistämään piikin lääkettä jonka pitäisi liuottaa niitä veritulppia, se on joka aamuinen ohjelmanumero, välillä olen joutunut itsekkin pistämään mutta mielummin annan sen  jonkun muun  tehtäväksi, on sika ikävää pistää itseään, onneksi iltapiikki jäi viikko sitten pois, tämäkin riittää.

  Tämä päivä alkoi siinä mielessä ikävästi että koira pissasi juuri eilen vaihtamalleni puhtaalle eteisen matolle, sain hepulin ja koira tiesi tehneensä jotain luvatonta sillä lymyili pitkän aikaa sohvan takana, ainakin pari tuntia, ennenkuin uskalsi näyttäytyä, sekään ei tykkää huutamisestani. Olen taas voimissani joten ääntäkin lähtee.

  Olen kyllä seurannut blogeja ahkerasti , kommentoimatta vain on jäänyt ja tämä oman blogin päivitys on ollut ihan hunningolla, mutta jospa nyt olisi uutta puhtia hoitaa tätäkin.