Eilen olin taas sairaalassa sytostaateissa ja hyvin meni, alkaa olla rutiinia kun on neljä kuukautta takana.
Meitä oli viisi samassa huoneessa ja jokaisella samat lääkitykset, eri kuntoisia vain olimme, joku teki jo silminnähden lähtöä joku oli ensimmäisessä tiputuksessa ja joku kolmannessa, minulla oli menossa kai kuudestoista.
Sairaalassa on helppoa tutustua uussiin ihmisiin kun tuntee olevansa samassa veneessä ja on niin paljon yhteistä kokemusta, juttu lähtee liikkeelle aivan itsestään. Tupakkaparvekkeella ei montaakaan tapaa, ihmiset on niin hyvin peloteltu, että ovat lopettaneet tupakoinnin heti syöpä-diaknoosin saatuaan. Minä en. Lopetan jos siltä tuntuu, muuten en.Tänään minun lisäksen kävi yksi mies parvekkeella tupakalla.
Ei minulle yleensä kukaan jupise polttamisestani, ei ainakaan niin että häiritsisi. Kerran lääkärini tuli kierrolle kun olin tupakalla, sanoin hänelle ehkä lopettavani sitten kun paranen tästä taudista,  lääkäri sanoi etten parane tästä. Niinhän hän luulee, mutta hän ei tunne minua, minä olen päättänyt parantua ja sille hän ei voi mitään.
Taistelu vie aikansa, mutta ei ikuisuutta kestä ja minä aijon selviytyä voittajana tästä matsista.Olen päättänyt elää 99-vuotiaaksi, siitä lähdetään. Nyt on sellainen sairastelujen jakso ollut jo yli kymmenen vuotta.  Sairastan nyt putkeen niin saan terveen loppuelämän.
Sairaalasta palattuani menin nukkumaan omaan sänkyyni, se oli joskus kolmen aikaan. Viideltä piti mennä yliopistolle orientoitumisluennolle, aloitan tiedotusopin-opinnot, mutta en millään jaksanut, annoin itselleni vapautuksen. Heräsin sitten aamulla viiden aikaan kahvinkeittoon. Olo on levännyt ja pirteä, mutta koville nuo myrkkyhoidot ottavat joskus kuitenkin.
Tämä sairastamisputki alko oikeastaan jo -91 kun putosin synnytyspsykoosiin, kuin yöstä tuli sekin ei mikään varoittanut ennakolta, mutta onneksi se meni ohi jo kolmessa päivässä ja pääsin lapseni kanssa kotiin toipumaan. Seuraava rysäys oli marraskuussa -93 jolloin sain infarktin eikä senkään tuloa mikään ennustanut, minulla ei ollut verenpainetta eikä kolestrolia, mutta stressaava työ ravintolapäällikkönä kyllä ja paljon valvomista, ravintola oli kello kolmeen asti aukioleva tanssiravintola. Siinä meni elämänarvot uudelleen puntariin, poika oli silloin 2,5 vuotias, joten hän tarvitsisi minua pitkään vielä. Pallolaajennus epäonnistui joten siitä lähtien oli selvittävä yhden totaalitukoksen kanssa. Vuonna 2001 jouduin uudelleen psykoosiin mille ei löytynyt selitystä mistään, silti diaknoosiksi, epäillen sitäkin, tuli kaksisuuntainenmielialahäiriö ja lopunikäinen lääkitys, siraalassa olin viikon ja terapiassa kävin yli kolme vuotta.
Tyttäreni kuoli rintasyöpään 2003 ja minä sairastuin siihen puoli vuotta myöhemmin, vasen rinta poistettiin ja myös imusolmukkeet koska niissäkin oli syöpäsoluja, alkoivat sytostaattihoidot ja niiden jälkeen sädehoidot. Kun sädehoidot loppuivat marraskuussa 2005, tuli vasempaan jalkaan veritulppa. Huhtikuussa 2006 löytyi maksasta etäispesäkkeet ja alkoi tämä nykyinen hoitorumba.
Nyt sairastan sitten viimeistä kertaa, tämän jälkeen vietän seesteisen ja terveen loppuelämän.
Aurinko paistaa ja on paljon reippaampi olo kuin eilen joten kyllä se tästä taas ensi torstaihin rullaa jolloin on seuraava sytostaatti tiputus.
Mahtavaa että syövän kasvu on pysähtynyt, eikä uusia etäispesäkkeitä löytynyt tietokonekuvauksessa.
Nyt vain parannellaan niin kauan että kasvaimet häviävät tai koteloituvat.