Voimani ovat palanneet ja jaksan taas kiinnostua maailman menosta ja melskeestä, mutta koville se jossain vaiheessa otti. Eräänlainen taisteluväsymys iski juuri kun sain todella hyviä terveyttäni koskevia uutisia. Kasvain maksassani joka toukokuussa oli kooltaan 7x2 cm oli hoitojen tuloksena pienentynyt niin että oli enään 2x1 cm, minun olisi pitänyt hihkua riemusta, mutta en jaksanut, totaalinen väsymys oli iskenyt. Eihän se sinänsä ihme ole, olenhan taistellut syöpää vastaan nyt kaksi ja puoli vuotta ja tämä oli ensimmäinen notkadus jolloin en jaksanut vastata tähän mitenkään. Pari viikoa meni kömpiessäni jaloilleni ja tajuttuani miten hyvin asiani olivat, myös iloita tilanteestani.
Nyt aurinko paistaa jälleen ja pidän huolen, että en enään pääse niin uupumaan, jos se vain on minun vallassani. Minusta kyllä tuntuu etten olisi voinut tuota uupumista mitenkään oikein estääkkään, voimani vain olivat niin loppu.
Ystävät ja veljet ovat iloinneet minunkin edestäni ja se kai minut lopulta ravistelikin hereille, he ovat olleet uskollisesti rinnallani, niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä ja heistä olen Luojalleni kiitollinen. Poikani tietysti on lähinnä ja ehkä ollut eniten huolissaan, enemmän kuin minä itsekkään. Nyt hänkin ehkä uskaltaa jo varovaisesti luottaa siihen, että paranen tästä vielä. Minua hoitava lääkäri kyllä sanoi, ettei levinneestä rintasyövästä parannuta, mutta minä olen niin jääräpäinen , että olen päättänyt parantua, kyllä lääkäritkin voivat olla joskus väärässä.
Kolme veritulppaa vasemassa jalassa, vain tekevät kiusaa, niin että liikkuminen on vielä aika hankalaa, mutta olen päättänyt olla kesällä humppakunnossa, niin että eiköhän sekin ala kohta sujua, lyhyin askelin ja hitaasti, mutta kumminkin. Enemmän noista veritulpista on koko ajan ollut riesaa kuin syövästä. Odottelen tässä juuri kotisairaanhoitajaa joka tulee pistämään piikin lääkettä jonka pitäisi liuottaa niitä veritulppia, se on joka aamuinen ohjelmanumero, välillä olen joutunut itsekkin pistämään mutta mielummin annan sen jonkun muun tehtäväksi, on sika ikävää pistää itseään, onneksi iltapiikki jäi viikko sitten pois, tämäkin riittää.
Tämä päivä alkoi siinä mielessä ikävästi että koira pissasi juuri eilen vaihtamalleni puhtaalle eteisen matolle, sain hepulin ja koira tiesi tehneensä jotain luvatonta sillä lymyili pitkän aikaa sohvan takana, ainakin pari tuntia, ennenkuin uskalsi näyttäytyä, sekään ei tykkää huutamisestani. Olen taas voimissani joten ääntäkin lähtee.
Olen kyllä seurannut blogeja ahkerasti , kommentoimatta vain on jäänyt ja tämä oman blogin päivitys on ollut ihan hunningolla, mutta jospa nyt olisi uutta puhtia hoitaa tätäkin.
Monta päivää olen nukkunut ainakin kaksitoista tuntia päivässä, en koskaan yhteen putkeen vaan monina nokosina, välillä istuallaan sohvalla, tai tietokoneen edessä, heräten siihen että pudotan langattoman hiiren lattialle. Ei minua unen määrä huolestuta, ymmärrän että tilaani kuuluu väsymys, mutta harmittaa kun niin paljon aikaa menee hukkaan ja jää niin paljon ehtimättä ja valmistumatta. Muuten voin niin hyvin kuin näissä merkeissä on mahdollista, kipuja ei ole ensinkään kiitos joko kipulääkkeiden tai orgaanisen rikin jota olen nyt nauttinut toista viikkoa. Olen valmis vannomaan paljon tämän orgaanisen rikin nimiin niin paljon se on vaikuttanut minun tervehtymiseeni, tuntuu että kunto nousee kohisten.
Jokohan sitä huomena uskaltautuisi ihan ulos kävelemään, siihenkään en ole kyennyt muutamaan kuukauteen, nyt tuntuisi olevan sen verran energiaa, että jaksaisi pienen lenkin Mäkisen kanssa tehdä.
Pojan kanssa käytiin pitkä keskustelu kaiken maailman asioista, hänen ja minun maailmasta, ihanaa että meillä on niin luottamukelliset välit, että lähes kaikesta voidaan puhua. Tällaiset keskustelutuokiot ovat ihan yleisiä, mutta aina niiden jälkeen on niin yhteenkuuluvainen olo ja läheisyys on jotenkin niin enemmän tunteita liikuttava.
Surkeaa ettei ole lunta, olisi niin paljon valoisampaa, mutta eiköhän tästäkin hengissä selvitä ja joulun jälkeenhän sitä alkaa taas päivä piteneen ja valon määrä lisääntymään, sitä odotellessa käytetään aika mietiskelyyn ja mailman parantamiseen.
Venyttelen jalkojani niin tuntuu tarpeen tehdä, vasemman jalan jalkaterä vain ei tunne juuri mitään, mutta ojentelen senkin nilkkaa kosk uskon sen palauttavan osaltaan verenkiertoa ääreisalueilla. Yllättävän pitkäaikainen riesa noista veritulpista tuli, mutta uskon niiden sulavan Klexane-hoidolla, eli napapiikeillä joitka saan aamulla ja illalla, onneksi sairaanhoitajat käyvät pistämässä ettei minun enään tarvitse pistää itse.
Nyt ei kyllä nukuta yhtään, mutta koko yötä en tässä jaaritele, joten iloista joulun valmisteluaikaa tai vain odotusta kaikille.
Sillälailla pääsääntöisesti olen viettänyt parantumisaikaani ja parantunutkin huomattavissa määrin, kävelen kivuttomasti kohta kaksikymmentä metriä ja se tuntuu pieneltä ihmeeltä ja nostaa mielialani potenssiin kymmenen, ainakin. Ihan oikeasti tunnen paranevani hitaasti mutta varmasti.
Torstaina olin sytostaatti tiputuksessa ja sen jälkeen olen kuunnellut josko uusi myrkky toisi uusia sivuoireita, mutta ei mitään, ei tosin parantanut sekaisin olevaa makuaistianikaan, mutta siihen alkaa tottua, niin sama sen väliä vaikka kahvi maituukin laimennetulta kissan kuselta ja sininen lenkki jauhetulta kengänpohjalta, kuten sanottu alan tottua jo makujeen ihmeelliseen maailmaan, ehkä sitä eesauttaa se, että kaurapuuro ja velli maistuvat ihan itseltään, samoin viili ja piimä, tiedä sitten kuinka pitkälle tällaisella ruokavaliolla pötkittäisiin, joka tapauksessa yritän monipuolistaa sitä näillä makuarvoitukssilla pysyäkseni edes sen suhteen elossa.
Itsepäinen nuha on vaivannut kai kesäkuusta lähtien, mutta en jaksa vieläkään huolestua, siihenkin alkaa tottua. Itseasiassa alan pitäää normaalina ja taudin kuvaan kuuluvana.
Kiitollisin olen tämänpäiväisestä hyväntuulisuudesta ja ikuisen optimistin tavasta ajatella kaiken järjestyvän aikanaan, jaksan pitää liekkiä palamassa siinä soihdussa joka valaisee tulevaa, lopulta voitan tämän maksassani olevan paskiaisen. Lisäksi ssairaanhoitajani ja minä teemme kaikkemme jotta veritulpat vasemmasta jalastani sulaisivat ja antaisivat veren- ja nestekierron palata niin että pystyn liikkumaan kivuttomasti niin kuin lähes kaikki muutkin ihmiset.
Tukkanikin on alkanut kasvaa, odotan mielenkiinnolla millainen se tulee olemaan väritykseltään, vielä se ei ole oikein hahmollaan ellen hyväksy tätä maantienväriä pysyväksi, käteen se tuntuu yhtä karhealta kuin edellinenkin eli tämä jukolanveljes geeni jyrää edelleen. En edes ole pohtinut minkä värinen haluaisin olla, ehkä silläkin voisi olla jotain merkitystä , että uskoisin lujasti saavani vaikka punaiset hiukset, en tiedä.
Jouluvalmisteluille en ole tehnyt mitään, ajattelin että tänä jouluna minun ei tarvitsekkaan, ensi jouluna sitten häärään tämänkin edestä, mutta te jotka joulua valmistelette, nauttikaa siitä ja jos ette nauti, jättäkää se juttu tekemättä, miksi haskata elämäänsä sellaiseen mikä ei tunnu hyvältä tai mielekkäältä.
Kotiuduin taas sairaalasta ja on ihanaa päästä omiin oloihin. Ontarpeellista käydä hoidoissa ja tutkimuksissa, mutta vrsinainen parantuminen tapahtuu kyllä kotona. omassa pesässä. Minulle tämä ainakin on totta, en tiedä millaisia kokemuksia muilla on.
Olin välillä niin heikossa jamassa että liikuin vain pyörätuolilla, nyt olen pikkuhiljaa päässyt liikkumaan jo omin avuin, vaikkakin lyhyitä matkoja, mutta kilometrin matkahan alkaa yhdellä askeleella. Muutenkin tunnen itseni todella hyvinvoivaksi, mielialakin melkein keittää mettä. Suurin syy siihen saattaa olla omin neuvoin nauttimallani orgaanisella rikillä jota eräs ystäväni neuvoi minua kokeilemaan. Kokeillut olen vasta muutaman päivän mutta tulokset tuntuvat todella lupaavilta. Olen lukenut myös kaikkea aiheesta kirjoitettua ja se vaikuttaa aivan ihmeaineelta vaikka on yhtä terveellistä kuin vesi ja neljänneksi eniten ihminen koostuu rikistä, sitä pitäisi olla 2,5 dl ihmisen kehossa. Lukemani mukaan monet sairaudet johtuvat juuri rikin puutteesta elimistössämme, olen tulossa samoihin tuloksiin, tosin olen aina uskonut siihen että puutokset ravinnossamme aiheuttavar kaikki sairaudet, on vain selvitettävä mitä meiltä puuttuu. Ravinnostani voi puuttua paljon muutakin ja aionkin selvittää mitä muuta, hankkiutumalla hivenainekartoitukseen, se maksaa, mutta on varmasti hintansa arvoinen tutkimus.
Ohjelmat tv:ssä pukkaavat päälle, joten lopetan tähän ja jatkan huomena. Hallelujaa ja haleja kaikille.
Sivupohjani vaihtui ajankohtaiseen ja minusta tuo amerikan cockkeri on tosi suloinen, minulla on samanlainen seuraneiti, väritys vain on musta valkoinen. Cockkerini tottelee nimeä Magi, ja hyvin totteleekin, hän on oikein kiltti ja rauhallinen, ikää neljä vuotta.
Ei hän kovasti ensilumesta innostunut, ehkä hän on mieleltään enemmän kesän lapsi.
Tänään meidän piti mennä trimmattavaksi, olimme sen jo kuukausi sitten sopineet, vaan trimmarille tuli este joten kauneudenhoito siirtyy lähemmäksi joulua.
Minusta cockkerit ovat suloisimpia seurakoiria mitä on.
" Ystävyys on samanlaista kuin rakkaus, mutta ilman ehtoja."
On jotenkin niin kevyt olo, johtuneeko siitä, että minulta ei juuri odoteta mitään. Sairaille suodaan niin valtavasti aikaa ja ymmärtämystä, mutta kyllä minulta pitää vaatia samat kuin terveeltäkin muuten laiskistun vallan, no jos ei ihan terveeltä, mutta hyväkuntoiselta. En kestä sitä jos hiivitään sukkasillaan ja suhautellaan, enhän minä ole tekemässä kuolemaa, minähän paranen koko ajan. Torstaina tiputettiin taas sytostaatteja ja silti oloni on todella hyvä, ehkä välillä unelias, mutta onhan se selvä, että jotain voi olla ja väsymyshän lähtee nukkumalla niin kuin kaikki tietävät. Ylettömästi en ole nukkunutkaan paitsi eilen, valvoin kolmeen ja nukuin kahteen, ei paha.
Poitsu lähti eilen ystävänsä synttäreille ja jäi yöksi, kuinkahan hän on suunnitellut tämän isäinpäivän vieton. Onnea vain kaikille isille minunkin puolestani ja haleja olisi myös jaossa, ottakaa omanne.
Pojan isä on elossa ja hyvissä ruumiin ja sielun voimissa, tai ei niin parhaissa mahdollisissa ruumiin voimissa, sillä hänellä on jalka kipsissä kaaduttuaan ensi liukkailla pojan ja minun kotitalon pihassa, alkoholilla oli jonkinverran osuutta asiaan. Hän on hyvä isä monella tavalla, mutta ei suinkaan virheetön tai lähelläkään täydellistä, niin kuin tuskin kukaan, mutta tällä isällä on ongelmansa joka on, ja on aina ollut, yksinomaan alkoholi, siis melkoinen kapula isyyden rattaissa. Jätetään se nyt kuitenkin tänään käsittelemättä, olen julistanut itsekseni jonkinlaisen isäinpäivärauhan.
Nyt paistaa aurinko, eikä ajatella ikäviä, syödään kakkua ja luetaan ylistysrunoja "mailman parhaalle iskälle" ja yritetään olla olematta happamia, nekin joilla siihen aihetta olisi, koetetaan edes yhtenä päivänä vuodessa antaa isälle kaikki anteeksi.
Ihana että on lunta ja valoisaa jo siksikin ja välillä kun paistaa aurinko niin koko mailma säteilee. Minusta ei ole vielä luonnossa kirmaajaksi, mutta tulee sekin aika vielä ja silloin mennään reteesti ja rennosti.
Eilinen ilta meni Hannibalille, kuinkas muutenkaan, poika oli ystävineen seuranani, jostain syystä eivät lähteneet bilettään, kummallista porukkaa, ei vaan mielissäni minä olin siitä että olivat täällä eikä ostarilla törmäilemässä. Nautin heidän seurastaan ja siitä että saimme jutella kaikesta mahdollisesta, kai hekin viihtyivät kun eivät karanneet muihin rientoihin,
Odotan jo joulua innolla ja lueskelen mainosjulkaisuja oikeaan tunnelmaan päästäkseni, kyllä sitä saa hössöttää siitä tulee niin toimelias olo ja ne mainokset ovat täynnä kaikenlaista ihanaa tilpehööriä ja hörhelöä ja ennen kaikkea ideoita joulun rakentamiseen. Eihän tässä ole kuin reilu kuukausi jouluun joten kyllä sitä jo nyt voi aloittaa järjestelyt.
Sairaalassa ollessa tuli myös hyviä uutisia, luuston tietokonekuvaus oli puhdas, ei ollut luustossakaan etäispesäkkeitä, nyt vain odotellaan että kasvaimet häviävät maksasta ja tämä vasen jalka paranisi.Tämä jalka on ajoittain niin kivulias siksi kun en osaa oikein ennakoida kipuhuippuja jolloin pitäisi lisätä lääkitystä, jos kivut ehtivät koviksi niin kestää tunninkin ennen kuin lääkevaste saavutetaan.
Harmittaa kun tämä jalka ei ota parantuakseen, no aika tekee tehtävänsä kysyy vain kärsivällisyyttä.
En anna tämän takaiskun lannistaa, taistelen edelleen syöpää vastaan ja aijon voittaa. Olen niin varma parantumisestani että teen viisivuotis suunnitelmia.
Tämä syksy jäi sienesämättä, toisaalta ei paljon ollut sieniäkään, mutta ensi syksynä aijon marjastaa ja sienestää tämänkin edestä.
Meitä oli viisi samassa huoneessa ja jokaisella samat lääkitykset, eri kuntoisia vain olimme, joku teki jo silminnähden lähtöä joku oli ensimmäisessä tiputuksessa ja joku kolmannessa, minulla oli menossa kai kuudestoista.
Sairaalassa on helppoa tutustua uussiin ihmisiin kun tuntee olevansa samassa veneessä ja on niin paljon yhteistä kokemusta, juttu lähtee liikkeelle aivan itsestään. Tupakkaparvekkeella ei montaakaan tapaa, ihmiset on niin hyvin peloteltu, että ovat lopettaneet tupakoinnin heti syöpä-diaknoosin saatuaan. Minä en. Lopetan jos siltä tuntuu, muuten en.Tänään minun lisäksen kävi yksi mies parvekkeella tupakalla.
Ei minulle yleensä kukaan jupise polttamisestani, ei ainakaan niin että häiritsisi. Kerran lääkärini tuli kierrolle kun olin tupakalla, sanoin hänelle ehkä lopettavani sitten kun paranen tästä taudista, lääkäri sanoi etten parane tästä. Niinhän hän luulee, mutta hän ei tunne minua, minä olen päättänyt parantua ja sille hän ei voi mitään.
Taistelu vie aikansa, mutta ei ikuisuutta kestä ja minä aijon selviytyä voittajana tästä matsista.Olen päättänyt elää 99-vuotiaaksi, siitä lähdetään. Nyt on sellainen sairastelujen jakso ollut jo yli kymmenen vuotta. Sairastan nyt putkeen niin saan terveen loppuelämän.
Sairaalasta palattuani menin nukkumaan omaan sänkyyni, se oli joskus kolmen aikaan. Viideltä piti mennä yliopistolle orientoitumisluennolle, aloitan tiedotusopin-opinnot, mutta en millään jaksanut, annoin itselleni vapautuksen. Heräsin sitten aamulla viiden aikaan kahvinkeittoon. Olo on levännyt ja pirteä, mutta koville nuo myrkkyhoidot ottavat joskus kuitenkin.
Tämä sairastamisputki alko oikeastaan jo -91 kun putosin synnytyspsykoosiin, kuin yöstä tuli sekin ei mikään varoittanut ennakolta, mutta onneksi se meni ohi jo kolmessa päivässä ja pääsin lapseni kanssa kotiin toipumaan. Seuraava rysäys oli marraskuussa -93 jolloin sain infarktin eikä senkään tuloa mikään ennustanut, minulla ei ollut verenpainetta eikä kolestrolia, mutta stressaava työ ravintolapäällikkönä kyllä ja paljon valvomista, ravintola oli kello kolmeen asti aukioleva tanssiravintola. Siinä meni elämänarvot uudelleen puntariin, poika oli silloin 2,5 vuotias, joten hän tarvitsisi minua pitkään vielä. Pallolaajennus epäonnistui joten siitä lähtien oli selvittävä yhden totaalitukoksen kanssa. Vuonna 2001 jouduin uudelleen psykoosiin mille ei löytynyt selitystä mistään, silti diaknoosiksi, epäillen sitäkin, tuli kaksisuuntainenmielialahäiriö ja lopunikäinen lääkitys, siraalassa olin viikon ja terapiassa kävin yli kolme vuotta.
Tyttäreni kuoli rintasyöpään 2003 ja minä sairastuin siihen puoli vuotta myöhemmin, vasen rinta poistettiin ja myös imusolmukkeet koska niissäkin oli syöpäsoluja, alkoivat sytostaattihoidot ja niiden jälkeen sädehoidot. Kun sädehoidot loppuivat marraskuussa 2005, tuli vasempaan jalkaan veritulppa. Huhtikuussa 2006 löytyi maksasta etäispesäkkeet ja alkoi tämä nykyinen hoitorumba.
Nyt sairastan sitten viimeistä kertaa, tämän jälkeen vietän seesteisen ja terveen loppuelämän.
Aurinko paistaa ja on paljon reippaampi olo kuin eilen joten kyllä se tästä taas ensi torstaihin rullaa jolloin on seuraava sytostaatti tiputus.
Mahtavaa että syövän kasvu on pysähtynyt, eikä uusia etäispesäkkeitä löytynyt tietokonekuvauksessa.
Nyt vain parannellaan niin kauan että kasvaimet häviävät tai koteloituvat.
Sairastin ensin rintasyövän jonka metastaasi tämä maksasyöpä on. Luulin parantuneeni, kunnes tämä löydös tuli pilaamaan riemuni viime huhtikuussa.