Voimani ovat palanneet ja jaksan taas kiinnostua maailman menosta ja melskeestä, mutta koville se jossain vaiheessa otti. Eräänlainen taisteluväsymys iski juuri kun sain todella hyviä terveyttäni koskevia uutisia. Kasvain maksassani joka toukokuussa oli kooltaan 7x2 cm oli hoitojen tuloksena pienentynyt niin  että oli enään 2x1 cm, minun olisi pitänyt hihkua riemusta, mutta en jaksanut, totaalinen väsymys oli iskenyt. Eihän se sinänsä ihme ole, olenhan taistellut syöpää vastaan nyt kaksi ja puoli vuotta ja tämä oli ensimmäinen notkadus jolloin en jaksanut vastata tähän mitenkään. Pari viikoa meni kömpiessäni jaloilleni ja tajuttuani miten hyvin asiani olivat, myös iloita tilanteestani.

  Nyt aurinko paistaa jälleen ja pidän huolen, että en enään pääse niin uupumaan, jos se vain on minun vallassani. Minusta kyllä tuntuu etten olisi voinut tuota uupumista mitenkään oikein estääkkään, voimani vain olivat niin loppu.

  Ystävät ja veljet ovat iloinneet minunkin edestäni ja se kai minut lopulta ravistelikin hereille, he ovat olleet uskollisesti rinnallani, niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä ja heistä olen Luojalleni kiitollinen. Poikani tietysti on lähinnä ja ehkä ollut eniten huolissaan, enemmän kuin minä itsekkään. Nyt hänkin ehkä uskaltaa jo varovaisesti luottaa  siihen, että paranen tästä vielä. Minua hoitava lääkäri kyllä sanoi, ettei levinneestä rintasyövästä parannuta, mutta minä olen niin jääräpäinen , että olen päättänyt parantua, kyllä lääkäritkin voivat olla joskus väärässä.

  Kolme veritulppaa vasemassa jalassa, vain tekevät kiusaa, niin että liikkuminen on  vielä aika hankalaa, mutta olen päättänyt olla kesällä humppakunnossa, niin että eiköhän sekin ala kohta  sujua, lyhyin askelin ja hitaasti, mutta kumminkin. Enemmän noista veritulpista on koko ajan ollut riesaa kuin syövästä. Odottelen tässä juuri kotisairaanhoitajaa joka tulee pistämään piikin lääkettä jonka pitäisi liuottaa niitä veritulppia, se on joka aamuinen ohjelmanumero, välillä olen joutunut itsekkin pistämään mutta mielummin annan sen  jonkun muun  tehtäväksi, on sika ikävää pistää itseään, onneksi iltapiikki jäi viikko sitten pois, tämäkin riittää.

  Tämä päivä alkoi siinä mielessä ikävästi että koira pissasi juuri eilen vaihtamalleni puhtaalle eteisen matolle, sain hepulin ja koira tiesi tehneensä jotain luvatonta sillä lymyili pitkän aikaa sohvan takana, ainakin pari tuntia, ennenkuin uskalsi näyttäytyä, sekään ei tykkää huutamisestani. Olen taas voimissani joten ääntäkin lähtee.

  Olen kyllä seurannut blogeja ahkerasti , kommentoimatta vain on jäänyt ja tämä oman blogin päivitys on ollut ihan hunningolla, mutta jospa nyt olisi uutta puhtia hoitaa tätäkin.

  Monta päivää olen nukkunut ainakin kaksitoista tuntia päivässä, en koskaan yhteen putkeen vaan monina nokosina, välillä istuallaan sohvalla, tai tietokoneen edessä, heräten siihen että pudotan langattoman hiiren lattialle. Ei minua unen määrä huolestuta, ymmärrän että tilaani kuuluu väsymys, mutta harmittaa kun niin paljon aikaa menee hukkaan ja jää niin paljon ehtimättä ja valmistumatta. Muuten voin niin hyvin kuin näissä merkeissä on mahdollista, kipuja ei ole ensinkään kiitos joko kipulääkkeiden tai orgaanisen rikin jota olen nyt nauttinut toista viikkoa. Olen valmis vannomaan paljon tämän orgaanisen rikin nimiin niin paljon se on vaikuttanut minun tervehtymiseeni, tuntuu että kunto nousee kohisten.

  Jokohan sitä huomena uskaltautuisi ihan ulos kävelemään, siihenkään en ole kyennyt muutamaan kuukauteen, nyt tuntuisi olevan sen verran energiaa, että jaksaisi pienen lenkin Mäkisen kanssa tehdä.

  Pojan kanssa käytiin pitkä keskustelu kaiken maailman asioista, hänen ja minun maailmasta, ihanaa että meillä on niin luottamukelliset välit, että lähes kaikesta voidaan puhua. Tällaiset keskustelutuokiot ovat ihan yleisiä, mutta aina niiden jälkeen on niin yhteenkuuluvainen olo ja läheisyys on jotenkin niin enemmän tunteita liikuttava.

  Surkeaa ettei ole lunta, olisi niin paljon valoisampaa, mutta eiköhän tästäkin hengissä selvitä ja joulun jälkeenhän sitä alkaa taas päivä piteneen ja valon määrä lisääntymään, sitä odotellessa käytetään aika mietiskelyyn ja mailman parantamiseen.

  Venyttelen jalkojani niin tuntuu tarpeen tehdä, vasemman jalan jalkaterä vain ei tunne juuri mitään, mutta ojentelen senkin nilkkaa kosk uskon sen palauttavan osaltaan verenkiertoa ääreisalueilla. Yllättävän pitkäaikainen riesa noista veritulpista tuli, mutta uskon niiden sulavan Klexane-hoidolla, eli napapiikeillä joitka saan aamulla ja illalla, onneksi sairaanhoitajat käyvät pistämässä ettei minun enään tarvitse pistää itse.

  Nyt ei kyllä nukuta yhtään, mutta koko yötä en tässä jaaritele, joten iloista joulun valmisteluaikaa tai vain odotusta kaikille.

 

 

  Sillälailla pääsääntöisesti olen viettänyt parantumisaikaani ja parantunutkin huomattavissa määrin, kävelen kivuttomasti kohta kaksikymmentä metriä ja se tuntuu pieneltä ihmeeltä  ja nostaa mielialani potenssiin kymmenen, ainakin. Ihan oikeasti tunnen paranevani hitaasti mutta varmasti.

  Torstaina olin sytostaatti tiputuksessa ja sen jälkeen olen kuunnellut josko uusi myrkky toisi uusia sivuoireita, mutta ei mitään, ei tosin parantanut sekaisin olevaa makuaistianikaan, mutta siihen alkaa tottua, niin sama sen väliä vaikka kahvi maituukin laimennetulta kissan kuselta ja sininen lenkki jauhetulta kengänpohjalta, kuten sanottu alan tottua jo makujeen ihmeelliseen maailmaan, ehkä sitä eesauttaa se, että kaurapuuro ja velli maistuvat ihan itseltään, samoin viili ja piimä, tiedä sitten kuinka pitkälle tällaisella ruokavaliolla pötkittäisiin, joka tapauksessa yritän monipuolistaa sitä näillä makuarvoitukssilla pysyäkseni edes sen suhteen elossa.

  Itsepäinen nuha on vaivannut kai kesäkuusta lähtien, mutta en jaksa vieläkään huolestua, siihenkin alkaa tottua. Itseasiassa alan pitäää normaalina ja taudin kuvaan kuuluvana.

  Kiitollisin olen tämänpäiväisestä hyväntuulisuudesta ja ikuisen optimistin tavasta ajatella kaiken järjestyvän aikanaan, jaksan pitää liekkiä palamassa siinä soihdussa joka valaisee tulevaa, lopulta voitan tämän maksassani olevan paskiaisen. Lisäksi ssairaanhoitajani ja minä teemme kaikkemme jotta veritulpat vasemmasta jalastani sulaisivat ja antaisivat veren- ja nestekierron palata niin että pystyn liikkumaan kivuttomasti niin kuin lähes kaikki muutkin ihmiset.

  Tukkanikin on alkanut kasvaa, odotan mielenkiinnolla millainen se tulee olemaan väritykseltään, vielä se ei ole oikein hahmollaan ellen hyväksy tätä maantienväriä pysyväksi, käteen se tuntuu yhtä karhealta kuin edellinenkin eli tämä jukolanveljes geeni jyrää edelleen. En edes ole pohtinut minkä värinen haluaisin olla, ehkä silläkin voisi olla jotain merkitystä , että uskoisin lujasti saavani vaikka punaiset hiukset, en tiedä.

  Jouluvalmisteluille en ole tehnyt mitään, ajattelin että tänä jouluna minun ei tarvitsekkaan, ensi jouluna sitten häärään tämänkin edestä, mutta te jotka joulua valmistelette, nauttikaa siitä ja jos ette nauti, jättäkää se juttu tekemättä, miksi haskata elämäänsä sellaiseen mikä ei tunnu hyvältä tai mielekkäältä.

 

 

 

  Kotiuduin taas sairaalasta ja on ihanaa päästä omiin oloihin. Ontarpeellista käydä hoidoissa ja tutkimuksissa, mutta vrsinainen parantuminen tapahtuu kyllä kotona. omassa pesässä. Minulle tämä ainakin on totta, en tiedä millaisia kokemuksia muilla on.

  Olin välillä niin heikossa jamassa että liikuin vain pyörätuolilla, nyt olen pikkuhiljaa päässyt liikkumaan jo omin avuin, vaikkakin lyhyitä matkoja, mutta kilometrin matkahan alkaa yhdellä askeleella. Muutenkin tunnen itseni todella hyvinvoivaksi, mielialakin melkein keittää mettä. Suurin syy siihen saattaa olla omin neuvoin nauttimallani orgaanisella rikillä jota eräs ystäväni neuvoi minua kokeilemaan. Kokeillut olen vasta muutaman päivän mutta tulokset tuntuvat todella lupaavilta. Olen lukenut myös kaikkea aiheesta kirjoitettua ja se vaikuttaa aivan ihmeaineelta vaikka on yhtä terveellistä kuin vesi ja neljänneksi eniten ihminen koostuu rikistä, sitä pitäisi olla 2,5 dl ihmisen kehossa. Lukemani mukaan monet sairaudet johtuvat juuri rikin puutteesta elimistössämme, olen tulossa samoihin tuloksiin, tosin olen aina uskonut siihen että puutokset ravinnossamme aiheuttavar kaikki sairaudet, on vain selvitettävä mitä meiltä puuttuu. Ravinnostani voi puuttua paljon muutakin ja aionkin selvittää mitä muuta, hankkiutumalla hivenainekartoitukseen, se maksaa, mutta on varmasti hintansa arvoinen tutkimus.

  Ohjelmat tv:ssä pukkaavat päälle, joten lopetan tähän ja jatkan huomena. Hallelujaa ja haleja kaikille.

  Sivupohjani vaihtui ajankohtaiseen ja minusta tuo amerikan cockkeri on tosi suloinen,  minulla on samanlainen seuraneiti, väritys vain on musta valkoinen. Cockkerini tottelee nimeä Magi, ja hyvin totteleekin, hän on oikein kiltti ja rauhallinen, ikää   neljä vuotta.

  Ei hän kovasti ensilumesta innostunut, ehkä hän on mieleltään enemmän kesän lapsi.

  Tänään meidän piti mennä trimmattavaksi, olimme sen jo kuukausi sitten sopineet, vaan trimmarille tuli este joten kauneudenhoito siirtyy lähemmäksi joulua.

  Minusta cockkerit ovat suloisimpia seurakoiria mitä on.